Luinpa juuri hyvän kirjoituksen ihannevartalosta seuraavasta blogista, https://ostrobogulousvixen.wordpress.com/2015/04/29/ihannevartalo/   Kiitos kirjoittajalle!

Varmasti lähes kaikkien naisten kokemat tunteet tulivat tuossa kirjoituksessa esille. Oma suhteeni omaan vartaloon on ollut vuosia jo hyvin vääristynyt. Inhoan omaa vartaloani, en ole kaunis mistään kohtaa. Naama ei ole kaunis, inhoan hymyäni. Isot rinnat vetävät huomiota ja se ahdistaa koska olen ruma, en halua huomiota. Vatsani on kamala, vaikka olen rajusti laihtunut sairaudestani johtuen. Vatsani on toispuoleinen ja lähes aina turvoksissa. Jos pitää pukeutua juhlaan niin alla on kokoliivit, jotta kehtaan lähteä. Takapuolta minulla ei ole lainkaan, siis ei todellakaan. Jalkani ovat todella pitkät ja laihat. Ei ole housujen löytäminen mitään helppoa, liian lyhyitä ja leveitä olisi kyllä tarjolla. Kengännumero on 41 joten voin unohtaa sujuvasti kauniit naisten kengät.

Arjessa pukeutuminen on sitä peruskauraa, eli joku paita ja huppari, farkut sekä bootsit. Mahdollisimman huomaamaton yritän olla. En meikkaa juurikaan, arkena en ollenkaan. En käytä isoja koruja tai muitakaan asusteita. Kaikenlaiset viralliset juhlat aiheuttavat paniikin pukeutumisen suhteen.

Kyllä pukeudun siis poikamaisesti ja vältän huomiota. Minua ei ole edes lapsena tai nuorena opetettu pukeutumaan naisellisesti saatikka rakastamaan vartaloani. Kotona käskettiin huolehtia siitä etten lihoisi, ettei minusta tulisi samanlaista kuin äidistäni. Näin äiti opetti. Vieläkään päälle nelikymppisenä en osaa kävellä korkokengillä. Omista yhden mekon ja vain kerran olen sitä pitänyt kodin ulkopuolella. Tuskin  pidän sitä toista kertaa. En vain uskalla.

Peiliin katsoessani en katso naamaani vaan hiuksiani. Inhoan vaatteiden ostoa  yli kaiken. Näen kyllä paljon kauniita vaatteita kaupoissa mutta en edes kokeile niitä. Ruma vatsani näkyy aina, ellen osta telttaa. Ja tiedän ettei vatsani ole maailman isoin mutta silti haluaisin olla laiha siltäkin kohtaa.

Paranisiko itsetuntoni jos plastiikkakirurgi pienentäisi tuota kammotusta? En usko. Tämän yhteiskunnan paineet naisille ulkonäön suhteen ovat todella kovat. Liian kovat. Hiljattain Ranskan mallimaailmassa säädettiin ettei liian laihat mallit pääse enään catwalkille. Jotta nuoret eivät ottaisi liikaa mallia malleista laihuuden suhteen. Hienoa Ranska, mutta toivottavasti muistatte noudattaa sitä. Entäpä XL mallit? Ne mitä itse olen nähnyt, olen mieltänyt heidät täysin normaalikokoisiksi, en suinkaan XL kokoisiksi. Eri vaatekauppojen vaatekoot vaihetelevat hirmuisesti.

Nyt sairauteni konkretisoiduttua minulle on oma vartaloni menettänyt merkitystä ihan pikkiriikkisen minulle. En varmasi uskalla pukeutua yhtään naisellisemmin. Mutta yritän ajatella etten voi vatsalleni mitään sillä sairaus määrittää miten turvonnut tai kipeä olen. Lääkkeet turvottavat, lihon ja laihdun vuorotellen. Mutta ehkä voisin hieman antaa itselleni armoa ja olla välittämättä kauneusihanteista.

Tiedän, että moni luulee etten välitä näistä kauneusihanteista ja monet luulevat minun omaavan hyvän itsetunnon. Väärin, olen vain hyvä ollut peittämään nämä seikat.

On hurjaa ajatella, että kohdalleni tarvittiin vakava sairaus jotta pystyn edes hieman hyvksymään oman ulkonäköni... Mihin tämän maailman ulkonäkövaatimukset ovat ajaneet meidät? Enkä vähättele vastakkaisen sukupuolen ulkonäköpaineitakaan. Nekin ovat kovat.